KeTu 2020 -blogisarjan 5. osan vierailevana kirjoittajana Anni Kilpiä Itä-Suomen yliopistosta.
Miltä tuntuisi, jos kysyisit kysymyksen, mutta siihen ei vastattaisi tai yrittäisit jakaa mieltäsi ilahduttavan asian, mutta toinen ei reagoisi? Vaikka vastavuoroisuus onkin yksi vuorovaikutuksen keskeinen periaate, on näitä kokemuksia satunnaisina varmaan meillä kaikilla. Erityisesti vastaamattomuutta kuitenkin kokevat ne, joiden tapa olla vuorovaikutuksessa on tavanomaisesta poikkeavaa. Väitöskirjassani tutkin koulunkäynninohjaajan vastaamattomuutta autismikirjon oppilaan aloitteisiin. Tarkastelemassani videoaineistossa ohjaajat eivät vastanneet noin neljäsosaan oppilaidensa sosiaalisista aloitteista. Vaikka löytö olikin linjassa aiempien tutkimusten kanssa ja vastaamattomuudelle oli perusteltuja syitä, niin jäin pohtimaan mistä tällainen vastaamattomuus johtui, sillä vastaamattomuuden takia menetettiin useita hienoja tilaisuuksia vuorovaikutustaitojen vahvistamiseen.
Aloitteellisuus on tärkeä vuorovaikutustaito, joka mahdollistaa osallisuuden ja osallistumisen niin arjen vuorovaikutuksessa kuin laajemminkin yhteiskunnassa. Aloitteellisuus auttaa meitä pitämään puoliamme ja saamaan oman äänemme ja näkökulmamme kuuluviin. Kohtaamisilla ja kohtaamattomuudella on suuri merkitys siihen, miten näemme oman aloitteellisuutemme mahdollisuudet. Arjen vuorovaikutuksessa syntyy ymmärrys siitä, onko osallistumisellani merkitystä ja onko minun mahdollista olla osallinen. Vastataanko aloitteisiini? Ottaako toinen huomioon toiveeni, jos kerron ne? Yritetäänkö minua ymmärtää? Eriksonin klassisen kehityspsykologisen teorian mukaan erityisesti myöhäinen leikki-ikä on aikaa, jolloin ihminen muodostaa käsityksensä siitä, kannattaako hänen olla aloitteellinen. Kannattaako yrittää osallistua, vai alistua siihen, että toiset määrittelevät oman elämän.
Monet kielellisesti lahjakkaat autismikirjon ihmiset ovat onnistuneet osallistumaan yhteiskunnalliseen keskusteluun ja vaikuttamaan näkemyksiin autismista. Tästä kertovat heidän itsensä luotsaamat kansainvälisesti lukuisat yhdistykset ja tapahtumat, autism pride -ilmiö ja se, että tutkimusmaailmassakin on herätty ajatukseen, ettemme voi tehdä tutkimusta autismikirjosta kokonaan ilman heidän osallisuuttaan. Todellisuutta kuitenkin on se, että monella autismikirjon ihmisellä on halua osallistua, mutta yksilön kyvyt ja yhteiskunnan rakenteet haastavat osallistumista. Omaan tutkimukseeni osallistuneet kolme poikaa olivat niukasti puhuvia ja vahvaa tukea tarvitsevia, ja heidän aloitteensa olivatkin monesti hienovaraisia ja vaikeasti huomattavia. Tämä saattoi osaltaan johtaa siihen, ettei näiden lasten monia mahdollisia aloitteita tunnistettu aloitteiksi.
Tutkimani oppilaat kuitenkin yrittivät useimmiten uudelleen monta kertaa joko toistaen aloitteensa, muokaten sitä paremmin ymmärrettäväksi tai korvaamalla aloitteen teon tavan toisella, paremmin ohjaajan huomion tavoittavalla tavalla. Monesti oppilaat saivat tällöin aloitteelleen vastauksen. Välillä kuitenkin ohjaajat jättivät vastaamatta oppilaalle aloitteiden selkeydestä tai monista yrityskerroista huolimatta, jolloin oppilas useimmiten lopetti ajan myötä yrittämisen. Ohjaajien haastatteluista ja oppilaiden henkilökohtaisista opetussuunnitelmista ilmeni, että vastaamattomuus saattoi tällöin palvella toisten tärkeiden taitojen, kuten oma-aloitteisuuden tai koulumaisen työskentelyn oppimista. Ohjaajilla oli siis valta ja kasvattajan velvollisuus toimia tavalla, joka rikkoi vuorovaikutuksen vastavuoroisuutta. Tämä kouluympäristön vuorovaikutusroolien epäsymmetrisyys näkyi muun muassa siinä, että oppilaiden oli vaikeaa saada aloitettaan läpi, jos se liittyi ohjaajan toiminnan vastustamiseen tai vuorovaikutuksen suunnan muuttamiseen. Sen sijaan, jos oppilas pyysi ohjaajalta apua tai aloite liittyi sosiaaliseen jakamiseen, sai hän helpommin ohjaajalta myönteisen vastauksen aloitteeseensa.
Tähän mennessä olen tutkinut vastaamattomuuteen liittyviä vuorovaikutuksen piirteitä luokittelemalla. Tarkoitukseni on jatkossa siirtyä kohti keskustelunanalyyttista lähestymistapaa selvittääkseni, miten vuorovaikutus rakentuu aloitteeseen vastaamattomuuden jälkeen ja millaisia vuorovaikutuksen resursseja käyttäen vuorovaikutuskumppanit korjaavat näitä vuorovaikutuksellisia katkoksia. Väitöskirjatutkimukseni tarkoitus onkin selvittää, miten autismikirjon oppilaiden aloitteellisuutta voitaisiin tukea kouluissa. Näiden oppilaiden keskeiset haasteet ovat vuorovaikutustaidoissa, joten opetuksessa olisikin tärkeää huomioida, etteivät muut kasvatukselliset tavoitteet peitä kokonaan alleen näiden taitojen opettelumahdollisuuksia. On hienoa, että uusimman peruskoulun opetussuunnitelman tavoitteissa mainitaan oppilaiden sosiaalisten taitojen tukeminen osallistumisen ja osallisuuden mahdollistamiseksi. Mitkä olisivatkaan niitä tärkeämpiä tosielämän taitoja?
Tekstin on kirjoittanut Anni Kilpiä ja se perustuu Kilpiän tutkimukseen, jota esiteltiin Keskusteluntutkimuksen päivillä 6.-7.2.2020.
Tärkeää tutkimusta.
”Tunne oma arvosi – anna arvo toisellekin!” Vuorovaikutustilanteissa tämä on syytä muistaa, On luonnon vastaista, jos ”metsä ei vastaa”. Se vaatii selitystä.