”Korppivideoäidin” todellinen synti: Ei, se ei ollut älypuhelin!

Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysvirasto julkaisi äskettäin kampanjavideon, jossa lapsi joutui korpin kynsiin äidin räplätessä älypuhelintaan. Tämä pelotteluvideo on herättänyt runsaasti someraivoa – ennen kaikkea siksi, että sen on nähty syyllistävän äitejä kohtuuttomasti asiasta, joka on keskeinen osa nykyperheiden arkea ja auttaa ylläpitämään sen sujuvuutta. Kuitenkin niin arkijärjen kuin keskustelunanalyyttisen vuorovaikutustutkimuksenkin valossa on selvää, ettei videolla esiintyneelle äidille voi antaa synninpäästöä. Hän todellakin käyttäytyi pahasti. Ja vaikka tällaisesta pahanteosta seurannut rangaistus olikin kieltämättä äärimmäinen, jonkinlainen pienempi rangaistus (vaikkapa oman kännykän tippuminen veteen) voisi aika lailla vastata monen ihmisen oikeustajua. Mutta mikä sitten oli ”korppivideoäidin” todellinen synti? Se ei ollut älypuhelimeen reagoiminen sinänsä.

Lapsi heiluttaa kättään äidille ja äiti vastaa iloisesti hymyillen. Äiti lähtee juoksemaan lastaan kohden, joka juoksee vastaan kädet ojossa. Tapahtuu niin sanottu ”kohtaaminen.” Kohtaamisessa ihmiset suuntautuvat yhdessä toisiinsa luoden yhteisen kokemuksellisen mikromaailman, jota sosiologi Erving Goffman (1967) luonnehti teologisella unio mystica metaforalla. Kohtaamisessa on siis kyse jostakin pyhästä, johon liittyvät rikkomukset ovat moraalisesti tuomittavia. Näin ollen se, että toinen ihminen ilmaisee ensin olevansa tällaisen kohtaamisen osapuoli, mutta ei sitten täytäkään tätä odotusta, on suuri synti. Tällaisen tilanteen aiheuttamissa tuntemuksessa on jotain samaa noloutta kuin siinä hämmennyksessä, jota ihminen kokee, kun hän huomaa tavarataloon ostoksille mennessään tervehtineensä ovella seisovaa vahanukkea. Paitsi ettei vahanukkea voi tapahtuneesta moraalisesti paheksua, toisin kuin toista ihmistä – tai videon äitiä. (Peräkylä & Stevanovic 2016.)

Vuorovaikutustutkimus on kuitenkin osoittanut paradoksaalisesti, ettei ”kohtaamisen” purkaminen ole tuomittavuudestaan huolimatta ole rikkomuksena millään muotoa harvinainen tai anteeksiantamaton. Päinvastoin erkanemme toisistamme vähän väliä mitä erilaisimpien syiden nojalla ja rikkomuksemme pyyhitään yleensä pois jo ennen kuin olemme huomanneet syntiä tehneemme. Sovituksen saa aikaan asianmukainen yksinkertainen asia: vuorovaikutusrituaalit. Tällaisia ovat vuorovaikutuskumppanille suunnatut pikaiset anteeksipyynnöt ja selittelyt, pahoittelevat kasvonilmeet ja eleet sekä pyrkimykset ylläpitää kohtaamisen jonkinlaista peruskehystä yllä siitä huolimatta, ettei kohtaamisen osapuolten yhteinen kokemuksellinen mikromaailma enää sulje pois kaikkea muuta ympärillä olevaa. Äiti olisi kännykän esille ottamisesta huolimatta voinut antaa jalkojensa jatkaa juoksuliikettä, hän olisi voinut vaihdella nopeasti katsettaan kännykän ja lapsen välillä ja näin nostaa häiritsevä kännykkä hetkellisesti osapuolten yhteisen huomion kohteeksi, tai hän olisi voinut tehdä lapsen suuntaan edes yhden anteeksipyytävän eleen. Tutkimus on osoittanut ihmisten todellisuudessa olevan varsin kykeneviä suuntautumaan kompleksisten tilanteiden ristiriitaisiin normeihin ja odotuksiin (Schegloff 1986; Haddington ym. 2014; Haddington, Keisanen & Rauniomaa 2016). Mainitulla videolla ei äidin kohdalla kuitenkaan näy minkäänlaisia merkkejä tällaisista pyrkimyksistä. Tämä on ”korppi-äidin” todellinen synti – ei se, että hän priorisoi tarpeensa tarttua kännykkäänsä.

Nykyäitejä syytetään liiallisesta kännykkään tuijottamisesta lapsen kanssa vuorovaikuttamisen sijaan. Kampanjavideon äiti olisikin voinut tutkia kännykkäänsä jo videon alusta lähtien, jolloin osapuolten välillä ei olisi missään vaiheessa edes muodostunut kohtaamista mitä rikkoa. Tällainen skenaario olisi ehkä vaikuttanut jopa tunnistettavammalta kuin tämän videon alun ihana kohtaaminen, ja korppi olisi edelleenkin voinut yhtä armottomasti hyökätä lapsen kimppuun. Jostain syytä tällaisen skenaarion ei kuitenkaan katsottu riittävän ajamaan riittävästi kampanjan tarkoitusperiä. Sen sijaan älypuhelimen esille ottamisen yhteyteen liitettiin vuorovaikutusrikkomus, jonka kasvavasta esiintyvyydestä nykyäitien keskuudessa ei liene todisteita. Äidin vuorovaikutusrituaalit ja lapsen ymmärrys tilanteesta eivät tosin edelleenkään olisi pelastaneet lasta rannalla vaanivalta korpilta, mutta meidän todellisessa maailmassamme tällaisen konkreettisen riskin kanssa saattaisi kuitenkin olla aika helppo elää.

Lähteet:

Haddington, Pentti; Keisanen, Tiina & Rauniomaa, Mirka (2016). Tila ja liike. Teoksessa Teoksessa Melisa Stevanovic & Camilla Lindholm (toim.) Keskustelunanalyysi: Kuinka tutkia sosiaalista toimintaa ja vuorovaikutusta (s. 162–177). Tampere: Vastapaino.

Haddington, Pentti; Keisanen, Tiina; Mondada, Lorenza & Nevile, Maurice (2014). Multiactivity in social interaction: Beyond multitasking. Amsterdam: John Benjamins.

Peräkylä, Anssi & Stevanovic, Melisa (2016). Kehollinen läsnäolo. Teoksessa Melisa Stevanovic & Camilla Lindholm (toim.) Keskustelunanalyysi: Kuinka tutkia sosiaalista toimintaa ja vuorovaikutusta (s. 32–46). Tampere: Vastapaino.

Schegloff, E. A. (1998). Body torque. Social Research, 65(3), 535–596.

Goffman, Erving (1967). Interaction ritual: Essays in face to face behavior. Garden City, NY: Doubleday.


Kuva: Helsingin kaupunki Sosiaali- ja terveysvirasto

5 thoughts on “”Korppivideoäidin” todellinen synti: Ei, se ei ollut älypuhelin!

  1. Videon viesti meni ainakin itselleni perille. Ihmettelen, jos se ei puhuttelisi jokaista ymmärtäväistä ihmistä. Jos joku toinen ihminen, kuten tässä oma lapsi, on halukas kohtaamiseen, hän on sen arvoinen, että muut häiritsevät tekijät pannaan silloin sivuun. Jos puhelin oli pakko ottaa esille, kontakti lapseen olisi pitänyt joka tapauksessa pitää yllä kaikin mahdollisin käytettävissä olevin keinon, kuten artikkelissa ehdotetaan. Esimerkiksi hyvässä asiakaspalvelussakin, kun olet henkilökohtaisesti asioimassa jossain liikkeessä ja asiakaspalvelijan puhelin soi, sinua palvellaan ensin – ilman kiireen tuntua – ja vasta sen jälkeen vastataan puhelimeen. Jos puhelimen hälytysääni ehti jo loppua, numeroon voidaan soittaa silti, kun siihen tulee seuraava mahdollisuus.

    1. Näitä kohtaamisia häiritseviä asioitahan on lukuisia! Me aikuiset myös satetaan siirtää kohtaamisia lapsen kanssa vähän huomaamattammekin. Lapsen pyytäessä esim. pelaamaan on helppo vastata ”myöhemmin”. Eikö tärkeäää ole kuitenkin, että kaikista ”kommunikaatiovirheistä” huolimatta lapsella on vahva kokemus siitä, että on myös paljon niitä hetkiä, joihin kukaan tai mikään ei pääse väliin, lasta ihan oikesti kuunnellaan ja ollaan lähellä, eikä lasta laiteta toistuvasti ”odottamaan linjalle” hetkeä, jota ei ehkä silloin ”myöhemminkään” tule.

      1. Totta. Samalla kuitenkin on valtava ero siinä suhtaudutaanko omaan vuorovaikutuksesta katoamiseen sellaisena, että siitä edes pyritään tekemään toiselle ymmärrettävää, vai kadotaanko ihan tuosta noin vain eikä millään tavalla ilmaista, ettei tilanne etene ihan niin kuin piti.

  2. Erittäin mielenkiintoinen näkökulma. Aihe on hyvin ajankohtainen ja esitelty ajattelutapa uusi ja haastava! Kiitos!

  3. Ongelma ei sinänsä ole aivan uusi. Lankapuhelimienkin aikaan jo, jos sattui asumaan usein kysytyn ihmisen kanssa, ei ehtinyt keskusteluyrityksissä alkulausetta pitemmälle, kun jo pirisi. Ja puhelin oli niin ”pyhä” kapistus, että se voitti aina. Mutta olivathan automatkat. Ne olivat taatusti puhelimetonta aikaa, jolloin saattoi ihan rauhassa keskustella… Nyt ei ole enää niitäkään. Puhelimet ovat läsnä kaikkialla kaikkine lisähärdelleineen. Samalla kun meillä on huippuhienot kommunikointivälineet, tuloksena voi olla, että kohtaamme vähemmän. Tarvitaan tosiaan määrätietoista toimintaa laittaa uusille rakkineille sopivat rajat, etteivät kaikkein rakkaimmat ihmiset omassa perheessä jää kakkosiksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *