KeTu 2020 -blogisarjan 18. osan vierailevana kirjoittajana Suvi Kaikkonen Helsingin yliopistosta.

Vastaanoton loppupuolella lääkäri yleensä suosittelee, mitä potilaan terveysongelman ratkaisemiseksi pitäisi seuraavaksi tehdä. Otetaanko käyttöön lääkitys? Tehdäänkö lähete erikoissairaanhoitoon? Tarvitseeko arkea muokata? Useimmiten hoidosta keskustellaan sulassa sovussa ja lääkäri osoittaa ohjeidensa muotoilulla ottavansa huomioon potilaan esittämät toiveet ja ymmärryksen sairaudestaan. Erilaisista hoitomahdollisuuksista myös neuvotellaan. 

Toisinaan käy kuitenkin niin, että potilas ja lääkäri ovat eri linjoilla tarvittavista toimenpiteistä. Tutkin tällaisia erimielisyystilanteita sisäilmasta oireilevien potilaiden vastaanotoilla. Kuten muidenkin kiistanalaisten, lääketieteellisesti vakiintumattomien oireistojen kohdalla (esim. krooninen väsymysoireyhtymä CFS tai sähköherkkyys), myös sisäilma-aiheisilla vastaanotoilla potilaalla ja lääkärillä saattaa olla erilainen käsitys siitä, mikä potilaan oireilun syynä on. Vaakakupeissa voivat olla esimerkiksi potilaan henkilökohtaiseen kokemukseen perustuva ymmärrys oireiden liittymisestä työpaikan huonoon sisäilmaan ja lääkärin lääketieteellisesti perusteltu näkemys oireilusta psykososiaalisena tai muuhun sairauteen liittyvänä. Toisinaan käsityserot tulevat näkyviksi siinä, millaista hoitoa ja jatkotoimenpiteitä lääkäri potilaalle suosittelee ja miten potilas ottaa ehdotukset vastaan. 

Tarkastelen tässä väitöskirjani osatutkimuksessa sitä, miten potilaan ja lääkärin erilainen asiantuntijuus, käsitykset ja toiveet ilmaistaan ja miten niitä käsitellään hoitokeskustelussa. Keskityn tilanteisiin, joissa osanottajien välille syntyy näihin seikkoihin liittyvää erimielisyyttä, ja analysoin, millaisilla keskustelukäytänteillä erimielisyyttä ilmaistaan. Aiempi eri tilanteista tehty tutkimus osoittaa, että keskustelijoiden välinen erimielisyys on tyypillisesti arkaluontoista ja preferoimatonta toimintaa, joka pyritään pitämään keskustelun pinnan alla. Osoitan, että erimielisyys on myös aineiston lääkäreille ja potilaille sensitiivistä, ja sitä ilmaistaan yleensä hyvin hienovaraisesti. Potilas voi vaikkapa viivyttää kannanottamista lääkärin ehdotukseen ohjaamalla keskustelua toiseen suuntaan, ja lääkäri voi esittää hoitosuosituksensa aluksi epäsuorasti ja vasta tarpeen tullen siirtyä suorempaan muotoiluun. 

Tutkimukseni relevanssin näkökulmasta olen onnekas: ei tarvitse miettiä, onko aiheeni yhteiskunnallisesti tärkeä. Media kertoo viikoittain tyytymättömistä, epäuskoisen vastaanoton kokeneista sisäilmapotilasta. Lääkärit puolestaan joutuvat tasapainottelemaan näyttöön perustuvan lääketieteen vaatimusten ja potilaan auttamisen välillä. Minulta kysytäänkin usein, mitä vastaanotoilla pitäisi tehdä toisin. Keskustelunanalyyttinen tutkimus erimielisyystilanteista tuskin tarjoaa suoraa vastausta. Se voi kuitenkin lisätä ymmärrystämme siitä, miten sisäilmapotilaiden aiemmissa tutkimuksissa raportoimat kokemukset vähättelystä ja lääkärien kokemukset turhautumisesta tämän potilasryhmän kanssa mahdollisesti syntyvät.  Aineistonani on 72 sisäilmaoireisen potilaan lääkärivastaanottoa (yht. n. 85 t), jotka olen kerännyt neljästä eri paikasta yksityiseltä lääkäriasemalta, työterveyslääkärin vastaanotolta sekä yliopistosairaalan erikoissairaanhoidon yksiköistä. Voisi kuvitella, että 72 kiistanalaisesti sairaan potilaan vastaanoton joukkoon mahtuu paljon erimielisyystilanteita. Yllätyksekseni näin ei ole, mahdollisesti juuri vuorovaikutukseen liittyvän samanmielisyyden preferenssin vuoksi. Selvää erimielisyyttä on havaittavissa vain kahdeksassa pitkässä hoitokeskustelussa. Pienestä määrästä huolimatta niiden analyysi voi uskoakseni auttaa meitä ymmärtämään tilanteita molempien osapuolten näkökulmasta ja sitä kautta antaa eväitä myös vastaanoton keskustelukäytänteiden kriittiseen tarkasteluun ja mahdolliseen muuttamiseen.

Tekstin on kirjoittanut Suvi Kaikkonen ja se perustuu Kaikkosen tutkimukseen, jota esiteltiin Keskusteluntutkimuksen päivillä 6.-7.2.2020.

Lähteet:

Costello & Roberts (2001). Medical recommendations as joint social practice. Health Communication, 13(3), 241-260. 

Halkowski (2006). Realizing the illness: Patients’ narratives of symptom discovery. – Communication in medical care: Interaction between primary care physicians and patients (pp. 86–114). Cambridge University Press. 

Pomerantz & Heritage (2013). Preference. The handbook of conversation analysis, toim. Jack Sidnell and ja Tanya Stivers, 210–28. 

Roberts (1999). Talking about treatment: Recommendations for breast cancer adjuvant therapy. Oxford University Press on Demand.  

Stivers (2006). Treatment decisions: Negotiations between doctors and parents in acute care encounters. – Communication in medical care: Interaction between primary care physicians and patients, (pp. 279-312. Cambridge University Press.

Kuva: Pixabay