KeTu 2020 -blogisarjan 17. osan vierailevana kirjoittajana Rosa Korpela Helsingin yliopistosta.
Taas koulun jälkeen puhuttelussa. Lapset syyttävät kilvan toisiaan ja kieltävät oman syyllisyytensä vielä toisen puhuessa. Myös opettaja koittaa saada osapuolia tunnustamaan yrittäen saada tapahtuneesta jotain selkoa. No mikä nyt sitten on totuus, opettaja puuskahtaa, ja lapset jatkavat syytöksiä. Aikaa kuluu ja tilanne sen kuin kärjistyy. No, mitäs jos otettaisiin anteeksipyynnöt, opettaja ehdottaa ja pienen hiljaisuuden jälkeen nimeää aloittajan. Vastahakoisuutta viestien lapsi pyytää anteeksi – mutta opettaja kehottaa pyytämään kunnolla anteeksi, ja sitten vielä silmiin katsoen. Ja sitten toisen vuoro, eikä siinäkään kerralla onnistuta.
Kuinka tuottaa aitoutta instituution edellyttämässä sovittelussa? Kuinka tuottaa vapaaehtoisuutta vaadittuun anteeksipyyntöön? Koulujen sovitteluvuorovaikutus on nuorallatanssimista oikeutetun ja ei-oikeutetun toiminnan välillä: institutionaalinen asetelma asettaa mielenkiintoisia ehtoja oppilaiden väliseen vuorovaikutukseen. Mielenkiintoista on, millaisia ratkaisuja koulun konflikteihin kehitetään, ja millaisia vuorovaikutuksellisia keinoja konfliktin selvittämiseen käytetään.
Tutkin keskustelunanalyyttisesti suomalaisten alakoulujen sovittelutilanteita, joissa selvitetään oppilaan raportoimaa ongelmaa ja haetaan siihen ratkaisua. Sovittelutilanteen ratkaisussa anteeksipyytäminen on olennainen keino – ja nimenomaan anteeksipyytäminen oikealla tavalla. Tutkin, millaiset piirteet luonnehtivat anteeksipyyntöä, kun se on hyväksytysti tuotettu, ja kun se ei sitä ole. Tutkin sovittelutoiminnan rakentumista sen institutionaalisessa kontekstissa. Miten sovittelutoiminta rakentuu, ja miten anteeksipyynnön tulee sijoittua sovitteluun ollakseen oikeutettu? Ja miten opettaja säätelee yhteistoimintaa kohti anteeksipyytämistä?
Oikeanlainen anteeksipyytäminen ja -antaminen vaikuttaa noudattavan yksityiskohtaisesti vakiintuneita käytäntöjä. Sekä oppilaat että opettajat seuraavat ehtojen täyttymistä ja tarvittaessa tekevät anteeksipyytämistoimintaan korjausaloitteita. Koulujen sovitteluvuorovaikutus tarjoaa kiinnostavan näyttämön yhteiskunnallisiin prosesseihin, joita harvoin käsitellään sellaisella selkeydellä kuin koulussa. Varsinkin lasten kasvatuksessa anteeksipyytämisellä ja sen olettamisella vaikuttaa olevan erityinen merkitys. Lapset ovat myös itsenäisiä pyytäessään anteeksi:
Välituntiselvittelyssä. No mitäs nyt on tapahtunut, opettaja kysyy. Me heiluteltiin käsiä ja toi osui muhun. No mitäs me ollaan puhuttu käsien heiluttelusta. Ei saa heilutella. Kukas sitten teki väärin. Toi. Eikös molemmat tehnyt väärin, jos te heiluttelitte käsiä. Ei. No kyllä mun mielestä joo. Niinpä. Ja mä kyllä pyysin monta kertaa anteeksi, kun mä vahingossa heilutin tota päähän. Hyvä, onko nyt sitten selvä, ettei enää heilutella käsiä? On. Joo.
Kuten edellinen tilannekin viestii, oppilaat suuntautuvat anteeksipyytämiseen, odottavat sitä toiselta ja tuottavat anteeksipyyntöjä jopa etupainotteisesti: ratkaisuna konfliktiin itseensä ja siihen, kuinka se oltaisiin voitu ennaltaehkäistä. Oikeutetun anteeksipyyntösekvenssin voi kouluvuorovaikutuksessa kuitenkin aloittaa vain opettaja. Tämän hän tekee usein suorilla tai epäsuorilla kysymyksillä heijastaen oppilaiden vastauksiin enemmän tai vähemmän näennäistä halukkuutta pyytää anteeksi. Opettajajohtoisuus vuorovaikutuksessa näkyy myös oppilaiden taipumuksessa käyttää yksikön kolmatta persoonaa toisesta läsnä olevasta sovitteluun osallistuvasta oppilaasta.
Koululla instituutiona on valtava vaikutus oppilaiden tulevaisuuteen. Koulussa opitut vuorovaikutusmallit ja niiden taustalla olevat hiljaisesti jaetut ja toiminnan kautta omaksutut käsitykset edellyttävät tutkimusta, jotta niistä tulisi näkyviä, puhuttavia ja ymmärrettäviä. Oppilaat eroavat toisistaan suuresti vuorovaikutuksellisen kompetenssin ja käytössä olevien keinojen suhteen. Tutkimuksen kautta on mahdollista hahmottaa, millaista tukea ja koulutusta oppilaat tarvitsevat kouluvuorovaikutukseen ja opettajat oppilaiden välisten konfliktien selvittelyyn.
Tavoitteeni on tavoittaa syvällistä ymmärrystä siitä, miten sovittelussa päästään parhaimpaan mahdolliseen tulokseen sekä kuinka vastakkainasettelujen muodostumista voi ennaltaehkäistä ja millaisia mahdollisuuksia havainnot avaavat oikeudenmukaisemman koulukulttuuriin muodostamiseksi.
Tekstin on kirjoittanut Rosa Korpela ja se perustuu Korpelan tutkimukseen, jota esiteltiin Keskusteluntutkimuksen päivillä 6.-7.2.2020.
Jännä kysymys tuo aitouden ja vapaaehtoisuuden ”tuottaminen”… Aikamoinen paradoksi yrittää rakentaa ”vaikutelmaa” siitä, että olisi sisimmältään sitä, miltä päälle päin näyttää.
Toisaalta ei ole paradoksaalista, että normatiivinen odotus siitä, mitä pitäisi olla, on ristiriidassa sen kanssa, miltä sisällä tuntuu ja mitä sisimmiltään on (esim ei-katuva), jolloin on tuotettava vapaaehtoisuutta anteeksipyyntöön, vaikkei sisimmässään tuntisi halua pyytää anteeksi, koska anteeksipyyntöä ei muuten hyväksyttäisi. Näin ollen oppilaiden on tuotettava katuvuutta ja todentaa ulkoisesti sen aitoutta, jotta tilanne tulisi ratkaistuksi.
Anteeksipyytäminen lienee aitoa vasta silloin, kun henkilö tekee sen oma-aloitteisesti ja todella katuu tekemisiään. Toisen käskystä tuskin saadaan aitoa anteeksipyyntöä. Mutta lasten kasvattamisessa on varmaankin syytä joskus käskyttääkin, että opittaisiin tietämään, mikä on hyväksyttävää käytöstä ja mikä ei sitä ole.
Voisikin ajatella, että lasten anteeksipyytäminen on oma alakulttuurinsa, jossa vallitsevat samaan aikaan samat anteeksipyytämiseen liittyvät velvollisuudet ja ehdot, mutta ilman samaa omaehtoisuutta kuin aikuisilla – ja koska omaehtoisuus liittyy vahvasti ehtojen toteutumiseen, ongelmallisuutta ilmaantuu. Samalla uusia asioita, kuten anteeksipyytämistä, opeteltaessa ei voida olettaa, että odotettu teko tulisi tapahtumaan omaehtoisesti. Toisaalta anteeksipyytäminen on merkittävä taito, jota kannattaa opetella. Jos koulun nimenomaan tulee valmistaa lapsia tulevaisuuteen, sovittelutilanteissa tapahtuvalla oppimisella on suuri merkitys.
Anteeksipyytämisen ja -antamisen taitoa tarvitaan koko elämän ajan! Monesti – ainakin aikuisilla – kasvojen menettämisen pelko voi tulla esteeksi aidolle omien virheiden tunnustamiselle. Tämä pelko on kuitenkin turha. Se olisi hyvä oppia voittamaan jo lapsuudesta lähtien. Aitoa ihmistä tullaan kunnioittamaan!
Kyllä! Ja olisi toivottavaa, että kouluissa nähtäisiin sovittelutilanteiden arvo ja siellä olisi enemmän resursseja, kuten aikaa, sovittelutilanteisiin, jolloin tällaisia tulevaisuuden kannalta tärkeitä taitoja, kuten sopiminen ja anteeksipyytäminen ja -antaminen, päästäisiin rauhassa ja turvallisesti opettelemaan.