KeTu 2020 -blogisarjan 10. osan vierailevana kirjoittajana Kaisa Pietikäinen Norjan kauppakorkeakoulusta (norj. Norges Handelshøyskole, NHH).

Suomessa on pitkään keskusteltu huolestuneeseen sävyyn siitä, että suomen kieli jää englannin jalkoihin. Keskustelussa ei kuitenkaan ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota siihen, miten kielten käyttäjät itse suhtautuvat kieliinsä ja millaisen osan heidän identiteettiään englanti muodostaa. On ajateltu, että Suomessa tulee puhua suomea, ja muiden kielten puhuminen on suomelta pois. Englantia päivittäin käyttävät suomalaiset saavat kuulla ihmettelyä siitä, eikö äidinkielen käyttäminen olisi luonnollisempaa kuin vieraan kielen, riippumatta siitä millaisissa tilanteissa puhujat englantia käyttävät, ja mikä sen merkitys on heille itselleen. 

Omassa tutkimuksessani tutkittiin arkikeskusteluja vakiintuneilta pariskunnilta, jotka ovat ilmoittaneet yhteiseksi kotikielekseen englannin, vaikka kummallakin puolisolla on eri äidinkieli. Esimerkiksi vaimon äidinkieli voi olla suomi ja miehen saksa, mutta pariskunta puhuu kotonaan pääosin englantia. Tällaiset pariskunnat ovat yhä yleisempiä; yhden tutkimuksen mukaan jopa lähes 40 % monikielisten lasten vanhemmista käyttää englantia keskinäisenä lingua francanaan, vaikka kummallakin on jokin toinen äidinkieli.  Käyttämällä keskustelunanalyyttisiä menetelmiä, tutkimuksessa tarkasteltiin pariskuntien suhtautumista kieleen. Kuinka suurelta osin puhujat kiinnittivät huomiota kieleen ja kielen muotoseikkoihin keskustelun aikana? Minkälaisia kieleen liittyviä korjauskäytänteitä aineistossa esiintyi, eli tilanteita, joissa johonkin kielelliseen seikkaan suhtauduttiin ongelmana? Suhtautuivatko puhujat omaan englantiinsa vieraana kielenä käyttämällä samanlaisia käytänteitä kuin kielenoppijoilla on havaittu? Pyytävätkö he esimerkiksi apua kieliseikoissa? Tai tuovatko he esille omaa osaamattomuuttaan? Entä millaista kieli-identiteettiä puhujat rakentavat keskustelussa?

Tutkimuksessa havaittiin, että pariskunnat kiinnittivät vähän huomiota kieliasioihin keskustelussaan, ja niissä tilanteessa, joissa kieliseikkoja kommentoitiin, puhujat omaksuivat joustavan kieli-identiteetin, jossa kumpikin puoliso voi ottaa osaajan roolin englannin kielessä. Aineistossa todetut korjauskäytänteet liittyivät harvoin kielellisiin seikkoihin, ja puhujat käyttivät harvoin kielenoppijoilla havaittuja, epävarmuutta viestiviä käytänteitä. Keskusteluja voidaan luonnehtia lähinnä normaaleiksi arkikeskusteluiksi, jossa pariskuntien vuoronvaihto etenee vuorovaikutuksen kannalta johdonmukaisesti. 

Mielenkiintoista aineistossa on myös se, että vaikka ulkopuolisen silmin saattaa näyttää siltä, että pariskuntien englannissa on useita kielioppi- ja lausuntavirheitä verrattuna natiivienglantiin, suhtautuvat pariskunnat itse tällaisiin variaatioihin pääosin normaaleina ja ongelmattomina. On siis syytä pohtia, millaisia standardeja käytetään mittaamaan puhujien kielitaitoa ja minkälaiseen todellisuuteen ne perustuvat.

Tutkimus siis paljastaa kielenkäytön olevan monimuotoisempaa kuin miltä se ulkoapäin saattaa vaikuttaa. Koska englannin kieli on osa monien perheiden monikielistä identiteettiä ja luonnollista kielikäytännettä, sen soisi tulevan näkyväksi myös yhteiskunnassa, jotta harhakäsityksiä voidaan ehkäistä ja ennakkoluuloja kumota. Yksi keino olisi lisätä useita äidinkieliä tai kotikieliä väestörekisteriin, jolloin perheissä käytetyt kielet tulisivat näkyviksi ja sitä kautta hyväksytymmiksi. Tämä helpottaisi myös tukipalveluiden johdonmukaisempaa suunnittelua sekä ehkäisisi väärin perustein vähemmistöksi luokittelua. Tällä hetkellä väestörekisteriin voi ilmoittaa vain yhden äidinkielen.

Lähde: Pietikäinen, K. S. (2017) English as a Lingua Franca in Intercultural Relationships: Interaction, Identity, and Multilingual Practices of ELF Couples. University of Helsinki PhD thesis.

Kuva: Kaisa Pietikäinen