KeTu 2020 -blogisarjan 4. osan vierailevina kirjoittajina Sanni Tiitinen ja Aija Logren Tampereen yliopistosta.

Tilastokeskuksen tekemän työvoimatutkimuksen mukaan Suomen työikäisestä väestöstä noin kuusi prosenttia on työttömänä (1). Julkisessa keskustelussa korostuu usein työttömien määrän aiheuttamat ongelmat valtion talouden kannalta. Työttömyys, erityisesti pitkittynyt työttömyys, koettelee valtion talouden kestävyyden lisäksi kuitenkin myös yksilöiden arkista selviytymistä ja arvokasta elämää. Vaikeasti työllistyville henkilöille suunnattujen, työllistymistä edistämään pyrkivien palveluiden vaikuttavuus on näin ollen ensiarvoisen tärkeää sekä yksilöiden että yhteiskuntien näkökulmasta. 

Vaikuttavaa työllisyyden edistämistä, kyllä kiitos – mutta mitä vaikuttavuus on? 

Työllisyyspalveluiden vaikuttavuutta tarkasteltaessa törmätään ristiriitaisiin lähestymistapoihin. Poliittisessa päätöksenteossa vedotaan usein siihen, että palvelut näyttävät tehottomilta, kun mittarina käytetään osallistujien paluuta avoimille työmarkkinoille. Vaikeasti työllistyville suunnattujen palveluiden vaikuttavuuden mittaaminen pelkästään välittömästi työllistyneiden määrällä ei kuitenkaan tarjoa kattavaa eikä sosiaalisesti kestävää kuvaa. 

Kun katse sitten käännetään palveluiden vaikutuksiin ihmisten itsetunnolle, sosiaalisille taidoille, elämänhallinnalle ja työelämävalmiuksille, kuva on erittäin myönteinen, kuten Valtakunnallisen työpajayhdistyksen toteuttamat, sosiaalista vahvistumista kartoittavat Sovari-kyselyt ovat osoittaneet (2). Tällaiset uudenlaiset vaikuttavuuden mittaamisen tavat avaavat arvokasta näkökulmaa vaikeasti työllistyvien henkilöiden kokemuksiin palveluiden merkittävyydestä heille itselleen.  

Uutta ymmärrystä vaikuttavuuteen vuorovaikutukseen syventymällä 

Silloinkin kun tunnistamme työllisyyspalveluiden mahdollisuudet vahvistaa ja voimaannuttaa vaikeasti työllistyviä ihmisiä, emme välttämättä pysty kovin tarkkaan kuvaamaan niitä arjen käytäntöjä ja prosesseja, joiden kautta tällainen vahvistuminen ja voimaantuminen toteutuu ‒ tai jää toteutumatta. Työpajavalmennuksen ammattilaisille suunnatussa Työpajapedagogiikan oppaassa nostetaan esimerkiksi asiakkaan voimaantumisen kannalta tärkeiksi elementeiksi ”avoin ilmapiiri, rohkaiseminen ja tasa-arvoinen kohtelu” (3).  

Vuorovaikutustutkimuksen kentällä on tunnistettu, että tällaisia yleisen tason vuorovaikutuskäytäntöjä, kuten rohkaisemista, voidaan toteuttaa hyvin erilaisin tavoin ja hyvin pienetkin yksityiskohdat vuorovaikutustilanteessa (sanavalinnat, kysymysten muotoilut, katseen suunnat jne.) vaikuttavat siihen, tuleeko jokin vuoro tulkituksi rohkaisevana vai vaikkapa syyllistävänä. Näin ollen tarvitsemme toimivista valmennuskäytännöistä vuorovaikutuksen yksityiskohtien tasolla liikkuvaa analyysia.  ”Työmarkkinoiden marginaaleista kohti voimaantumista?” (MARTE) -tutkimusprojektissa tarkastelemme kuntouttavaan työtoimintaan ja palkkatuettuun työpajatyöhön liittyvää valmennusvuorovaikutusta. Olemme nauhoittaneet valmentajien ja asiakkaiden välisiä keskusteluita ja analysoimme niitä käyttämällä menetelmänä vuorovaikutuksen yksityiskohtiin pureutuvaa keskustelunanalyysia. Tavoitteenamme on ymmärtää ja kuvata, millaiset valmennuskeskusteluiden vuorovaikutuskäytännöt tukevat tai kenties haittaavat asiakkaiden voimaantumista.  

Valmentaja mahdollistaa voimaantumista auttamalla asiakasta tavoitteiden sanoittamisessa 

Tutkimuksemme alustavissa analyyseissa olemme kiinnittäneet huomiota keskusteluihin, joissa valmentajat ja asiakkaat kirjaavat tavoitteita työpajajaksolle. Tavoitteiden kirjaaminen on yksi tavallinen työllisyyspalveluiden institutionaalinen tehtävä, jota aineistomme valmentajat lähestyvät erilaisten valmennuskäytäntöjen kautta.  

Yksi käytäntö on nostaa keskustelun kuluessa asiakkaan kertomista kokemuksista yksityiskohtia ja muodostaa niiden pohjalta ehdotus työpajajakson tavoitteesta. Tällöin valmentaja tarkentaa keskustelua vähitellen tiettyihin asiakkaan kertomiin seikkoihin, osoittaa ymmärtävänsä asiakkaan kuvaamia ongelmia ja kehystää ne valmennukseen sopiviksi. Toinen käytäntö on asettua aktiivisesti kirjurin rooliin ja kannustaa myönteisten palautteiden avulla asiakasta listaamaan tavoitteita.  

Tulevissa analyyseissa tarkastelemme näiden erilaisten käytäntöjen seurauksellisuutta valmennustilanteen vuorovaikutuksessa. Vuorovaikutukseen keskittymällä avaamme uutta ymmärrystä siihen, miten työllisyyspalveluiden vaikuttavuus rakentuu valmennuskeskusteluissa hetki hetkeltä, puheenvuoro puheenvuorolta. Valmennuskäytäntöjen tunnistaminen vuorovaikutuksen mikrotasolla on ensiarvoisen tärkeää, jotta voimme rakentaa sekä taloudellisesti että sosiaalisesti kestäviä palveluita tukemaan vaikeasti työllistyvien henkilöiden siirtymää työmarkkinoiden marginaaleista kohti työllisyyttä.

MARTE-tutkimusprojektia rahoittaa Suomen Akatemia (päätösnumero 317046). Projekti toteutetaan Työelämän tutkimuskeskuksessa Tampereen yliopistossa. 

Tekstin ovat kirjoittaneet Sanni Tiitinen ja Aija Logren ja se perustuu tutkimukseen, jota esiteltiin Keskusteluntutkimuksen päivillä 6.-7.2.2020.

Lähteet: 

(1) Suomen virallinen tilasto (2019). Työvoimatutkimus. Elokuu 2019. Helsinki: Tilastokeskus. 

(2) Kinnunen, R. (2019). “Uusia valmiuksia arkeen ja työelämään”. Työpajatoiminnan valtakunnalliset Sovari 2018 -tulokset. Helsinki: Valtakunnallinen työpajayhdistys ry. 

(3) Hämäläinen, T., & Palo, S. (2014). Työpajapedagogiikka. Helsinki: Valtakunnallinen työpajayhdistys ry.

Kuva: a being (Flickr)