KeTu 2020 -blogisarjan 3. osan vierailevana kirjoittajana Samu Pehkonen Tampereen yliopistosta.

Dokumentaarinen tosi-tv-sarja Poliisit on kymmenen tuotantokautensa aikana luonut kuvaa suomalaisesta poliisista luotettavana ja helposti lähestyttävänä asiakaspalvelun rautaisena ammattilaisena. Viihteellisessä tv-sarjassa poliisin työ suodattuu sarjaksi sujuvia ja onnistuneita kohtaamisia, joiden avulla hallinnoidaan poliisin julkisuuskuvaa. Ei ole tehtävää liian arkista: sarjan suomalaiset poliisit eivät pääsääntöisesti piiritä luotiliiveihin pukeutuneina huumediilereitä, vaan jaksosta toiseen herätellään väärään paikkaan ja aikaan väsähtäneitä kansalaisia. Ei ole myöskään tehtävää, jota ei ainakin aluksi yritettäisi hoitaa puhumalla: sarjan kohtaukset on rakennettu niin, että taktisen osaamisen ja voimakäytön sijaan keskiössä ovat osapuolten yritykset ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Tämä on keskeinen taito yhteiskunnassa, joka eriytyy ja jossa poliisinkin oletetaan olevan ”meidän” puolella.

Mutta saako poliisi nauraa päihtyneelle asiakkaalleen? Mitä jos asiakas ei naurakaan poliisin kanssa? Entä mikä on saanut keskusteluntutkijat naurahtelemaan kerta toisensa jälkeen esittelemilleni Poliisit-sarjan aineisto-otteille? 

Olen tutkinut poliisin ja päihtyneiden asiakkaiden välisiä kohtaamisia. Olen havainnut, että poliisin työtä kuvaavassa videoaineistossa poliisi pyrkii ja usein pääseekin puheellaan kosketuksiin asiakkaiden kanssa tavalla, joka vangitsee jotain oleellista taidokkaasta vuorovaikutuksesta. Analysoimissani aineistoesimerkeissä poliisi hyödyntää huumorikehystä ohjeistaessaan ja auttaessaan päihtyneitä asiakkaita: poliisin sanavalinnat tai puhetapa tekevät tilanteista koomisia (poliisien keskinäinen huumori on kokonaan oma lukunsa, enkä käsittele sitä tässä). Toimintamallin tehokkuus perustuu siihen, että jos puhuja antaa vastaanottajalle kaikkien kasvot säilyttävän kategorian, vastaanottajan on turvallista käyttää tuota kategoriaa oman toimintansa perusteena. 

Huumorikehys voi muodostua yksittäisen sanan tai sen lausumisen kautta: kun lahtelaispoliisi ilmoittaa puiston penkillä makaavalle henkilölle Oulun murretta matkien ”täs o polliisi”, kaikki osapuolet, myös katsoja, tunnistaa tilanteessa ristivedon: yhtäältä kyseessä on poliisin auktoriteetin julkituominen (poliisi kehottaa heräämään), toisaalta tuon auktoriteettiaseman häivyttäminen (herääminen on ensisijaista, ei poliisin toimien kohteena oleminen). Kun asiakas säpsähtää hereille ja lausuu ensimmäiset sanansa – ”no mitä sie- no moi” – voidaan todeta poliisin onnistuneen: epätietoinen hämmennys korjautuu tuttavalliseksi tervehdykseksi. 

Huumorikehys voi myös pettää. Kun Poliisit-ohjelmassa seurattu päihtynyt ei osaa sanoa nimeään, kotiosoitettaan tai määränpäätään vaan toistaa kysymyksestä toiseen vastauksenaan lukua kaksikymmentäseitsemän, poliisin kommentti ”sä oot nyt vähän hassu” antaa päihtyneelle syyn kyseenalaistaa poliisin auttamismotiivi. Päihtymykselle yhdessä nauraminen muuttuu päihtyneelle nauramiseksi. Jos tämän seurauksena autettava kieltäytyy avusta, poliisin on mukautettava puhetapaansa ja kenties turvauduttava auktoriteettiasemaansa. Auttamistehtävä tulee toki näinkin hoidetuksi, mutta ilmaan jää kysymys: oliko pakko nauraa?  Poliisin kohtaamiset ovat moraalisia raapaisupintoja. Niissä arvioidaan, arvostellaan tai arvotetaan keskustelun toista osapuolta. Poliisin on kohdattava asiakkaansa päättäväisesti, valmiina perustelemaan toimintaansa. Huumorikehystä käytettäessä asiakkaan reaktio voi olla toivottu mutta myös hallitsematon. Siksi erilaisten kohtaamistilanteiden syttymisherkkyyden tunnistaminen on tärkeä taito poliiseille. Puheen hienovaraisista vihjeistä ja puhujien kyvystä hyödyntää niitä vuorovaikutuksessa tiedetään yleisesti jo paljon. Tarvitaan myös välineitä välittää näitä taitoja eteenpäin osaksi poliisin puhetyökalupakkia.

Tekstin on kirjoittanut Samu Pehkonen ja se perustuu Pehkosen tutkimukseen, jota esiteltiin Keskusteluntutkimuksen päivillä 6.-7.2.2020.