Vuorovaikutustutkija epäonnistui tien neuvomisessa kotinsa vieressä

Kuka olisikaan sopivampi henkilö neuvomaan eksyneelle ulkomaalaiselle tietä kuin monikielisissä arkikeskusteluissa tapahtuvaan spontaaniin tulkkaukseen perehtynyt vuorovaikutustutkija? Vaikka näin voisi luulla, tehtävä ei kuitenkaan onnistunut joulukuun blogivieraaltamme, Katariina Harjunpäältä, joka on juuri jättänyt aihetta käsittelevän väitöskirjansa esitarkastukseen. Mitä ihmettä oikein tapahtui?

– Matkalla kotoa töihin kävelin tavanomaiselle bussipysäkilleni Pitäjänmäessä. Pysäkillä seisoi hijabin näköiseen huntuun pukeutunut nainen. Minut nähdessään hän kysyi ”English?”. Vastasin ”yes”, ja saman tien hän antoi käteeni puhelimen. Ääni puhelimessa kysyi englanniksi, voisinko näyttää hänen äidilleen miten löytää oikeaan paikkaan. Ensin luulin tämän ”äidin” etsivän bussia Helsingin keskustaan, mutta puhuja kehottikin minua katsomaan paperia naisen kädessä. Hetken koin olevani David Lynchin elokuvassa: vieras ääni puhelimessa kehottaa minua katsomaan edessäni seisovan naisen ojentamaa paperinpalaa ja siihen kirjoitettuja arvoituksellisia numeroita ja sanoja, joista minun tulee löytää johtolangat minulle annettuun tehtävään. Lynchmäisesti kotiympäristöni alkoi myös tuntua kummallisen vieraalta, sillä yhtäkkiä en kyennyt muistamaan, oliko paperissa nimetty pysäkki tästä pysäkistä edellinen vai seuraava! Luulin kuitenkin ymmärtäneeni mitä tietoa haetaan ja annoin puhelimen takaisin naiselle, Harjunpää kertoo.

Asian selvittämisessä tuli kiire, sillä paikalle kaarsi bussi, johon Harjunpään piti nousta.
– Käytin tilaisuuden hyväkseni kysymällä kuskilta, kummassa suunnassa mainitun niminen pysäkki on. Hänkään ei tiennyt, mutta bussin matkustajat näyttivät pysäkin olevan yksi taaksepäin. Tiedon saatuani minä puolestani näytin naiselle merkitsevästi yhtä sormea, sanoin ”one”, ja osoitin sitten tietä seuraavalle pysäkille päin. Nainen hymyili ja nyökkäili, mutta jäikin seisomaan paikalleen kaikessa rauhassa. Bussi lähti jo liikkeelle, ja vielä bussin ikkunasta yritin osoittaa toisen pysäkin suuntaan. Mieleeni hiipi kuitenkin ikävä ymmärrys siitä, että nainen varmaankin luuli minun tarkoittavan seuraavaa bussia. Kuvittelin miten hän nousisi bussiin ja päätyisi aivan väärään paikkaan. Muistelin näkemääni paperinpalaa, jossa luki pysäkin kuvaus ”next to school” ja vielä ”Nurmijärvi”, ja yritin pääni puhki miettiä, miksi ja mihin nainen oli matkalla. Opiskeliko tytär tuossa pysäkin viereisessä koulutuskeskuksessa, ja pitikö heidän tavata pysäkillä? Jos nainen oli matkalla Nurmijärvelle, miksi hän olisi tullut tänne, Katariina muistelee miettineensä.

Mistä tällainen väärinymmärrys sitten saattoi syntyä? Kuinka vuorovaikutustutkija jälkikäteen näkee asian?
– Vastatessani naisen ja hänen tyttärensä yhteistyössä esittämään avunpyyntöön luotin oletukseen, joka minulle syntyi heidän yhteisestä päämäärästään. Oletin, että he olivat sopineet jotakin etukäteen ja puhuneet tietyn pysäkin etsimisestä. Tämän päättelin siitä, mitä kuulin puhelun aikana ja mitä näin paperinpalalla, ja miten käsitin nämä suhteessa omaan paikallistuntemukseeni sekä siihen, miten ymmärsin naisen tilanteen omista lähtökohdistani – siihen mitä parissa minuutissa ennen bussin saapumista ehdin. Kaikista näistä tulkinnan tasoista ja kielellisistä apuvälineistä (puhelintulkkaus, paperiin kirjoitetut tiedot, kysyminen bussikuskilta) huolimatta emme onnistuneet saavuttamaan yhteisymmärrystä, eikä tietä kysynyt nainen saanut riittävää tietoa löytääkseen oikeaan paikkaan vaikka se oli aivan vieressä, Harjunpää toteaa.
– Tuo lyhyt kohtaaminen vailla yhteistä kieltä osoitti minulle konkreettisesti, miten suuressa määrin vuorovaikutuksen osallistujat nojaavat käsityksiin ja oletuksiin jaetuista lähtökohdista, kuten ympäristöstä, sekä muiden ihmisten toiminnasta ja mielenliikkeistä. Päättelemme monenlaisia asioita ihan muulta pohjalta kuin varsinaisen puheen perusteella. Kun käytämme kieltä sujuvasti, tuo kaikki muu voi jäädä taustalle ilman sen kummempaa aktiivista huomiota. Siitä tulee ikään kuin itsestään selvää; me vain osaamme toimia tilanteessa ja ”ymmärrämme” asioita. Tien neuvomisen pieleen meneminen oli esimerkki siitä, mitä voi seurata kun tuota taustatietoa ja hetkessä syntyviä oletuksia ei voikaan osoittaa saati varmistaa kielellisesti, Harjunpää selittää.

Yksi seuraus suomalaisen katukuvan kansainvälistymisestä ja lisääntyneestä maahanmuutosta on, että kaupungilla voi päätyä entistä useammin neuvomaan muualta tulleita. Varsinkin jos kysyjällä ja neuvojalla ei ole yhteistä kieltä, joudutaan tilanteessa toimimaan pitkälti eleiden turvin.
– Se ei välttämättä ole mikään ongelma. Jos joku lähestyy Helsingissä Mannerheimintiellä kartan kanssa ja sanoo ”Kiasma”, riittää että ymmärtää toisen kysyvän tietä ja itse osoittaa kädellä oikeaan suuntaan. Näin (näennäisen) yksinkertaisin keinoin on tarvittava yhteisymmärrys ja tiedonvaihto saavutettu. Toisaalta vaikka viestintä kyseisessä tilanteessa ei vaatisi välttämättä edes puhumista, on se kuitenkin kompleksista sosiaalista toimintaa. Neuvominen muun muassa edellyttää, että osallistujat asettuvat kehollisesti suhteessa kaupunkitilaan ja toisiinsa siten, että tien näyttäminen on mahdollista. Lisäksi he tulkitsevat tilannetta laajasti sosiokulttuuristen käsitystensä ja tietonsa sekä hetkellisten vihjeiden valossa. Kysyjä lähestyy henkilöä jota pitää mahdollisesti alueen tuntijana, ja neuvoja taas olettaa jotakin kysyjästä. Jo kartta kysyjän kädessä ohjaa tulkitsemaan, mitä tällä on mielessä. Vuorovaikutuksen tutkijan kannalta onkin kiinnostava kysymys, mihin onnistunut vuorovaikutus tuossa tilanteessa perustuu, ja mikä rooli kielellä siinä on, Harjunpää pohtii.

Turistien lisäksi entistä enemmän tulee vastaan tilanteita, joissa kysyjä ei olekaan etsimässä lähialueen nähtävyyksiä vaan joku, joka oleskelee maassa pidempään tai asuu täällä. Hänellä voi olla sosiaalisia siteitä, arkipäiväisiä velvollisuuksia ja asioita hoidettavanaan – mutta ei ehkä vielä niihin tarvittavaa kielitaitoa saati paikallistuntemusta.
– Kuten kokemukseni bussipysäkillä osoittaa, arkielämän asiointiin ja liikkumiseen liittyvän neuvon kysyminen ja antaminen tuossa tilanteessa voi olla yllättävän mutkikas tehtävä.

Yhteisymmärryksen lähtökohdat asustavat siis monella tasolla, mutta ilman jaettua kieltä riittävä ymmärrys ja käytännön sosiaalinen toiminta saattaa jäädä puolitiehen. Millaisia neuvoja vuorovaikutustutkija sitten voisi kokemuksensa pohjalta antaa muille tien neuvojille seuraavan kohtaamisen varalle? Harjunpää näkee ainakin neljä vaihtoehtoa:
– Ihminen voi esimerkiksi harjoitella Lynchiläistä logiikkaa, elävöittää kehollista ilmaisuaan, opetella kieliä tai hän voi antaa ensi kerralla bussin mennä ohi ja pysähtyä kuuntelemaan tarkemmin.

Lähteet:

Devlin, William J. & Biderman, Shai 2011: The Philosophy of David Lynch. The University Press of Kentucky.

Mondada, Lorenza 2009: Emergent focused interactions in public places: A systematic analysis of the multimodal achievement of a common interactional space. Journal of Pragmatics 41(10), 1977–1997.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *